Uuden pastorin pohdintoja

Takana on kuukauden päivät elämää ja työtä Luumäellä. Päivät menevät vauhdilla. On rippikoulua ja isoskoulutusta, on kotikäyntejä ja puhelinkeskusteluja, on jumalanpalveluksia, kirkollisia toimituksia ja koulun aamunavauksia. Tulossa on kirkkoherran vaalit, kunnan ja seurakunnan 380-vuotisjuhlat, omat tulojuhlat, pääsiäisen suuret kirkkopyhät, kesävieraat, vapaaehtoisten koulutus, kirkon remontti, uusi yhteisöseurakunta-malli, someviestintä, muu viestintä, matkalaskut ja niin edelleen.

Vapaapäivinä olen ehtinyt käydä omalla kylällä uimassa ja luistelemassa, hiihtämässä, perhekerhossa ja kirpputorilla, Kotkaniemessä, kirjastossa ja tietysti ruokakaupassa ja ravintolassa. Pari kertaa ollaan koko perhe ajeltu lähikaupunkiin isompaan keskukseen. Ensimmäisellä reissulla ostin sukset ja toisella kerralla mentiin kauppakeskuksen ravintolaan, jossa vietettiin lapsen 11-vuotissynttäreitä. Helsingissäkin on tullut pyörähdettyä, kahdessa mummolassa ja yhdessä museossa. Vaikka suurin osa ajasta onkin mennyt töiden merkissä, oli sitten vapaata tai ei.

Vielä ei ole tullut hiki, mutta ei kyllä vilukaan.

Kun olin monta vuotta kotiäitinä, ihmettelin usein, miten ihmiset ehtivät käydä töissä, kun kotona saa, ainakin ison perheen äiti, helposti päivänsä kulumaan eikä aikaa tunnu jäävän yhtään ylimääräistä. Nyt ihmettelen, miten vähällä panostuksella kotona lapset pysyvät hengissä, seinät pystyssä ja kattokin paikallaan (tässä tosin auttaa kotona oleva puoliso).

Kun ystävät ja tuttavat vanhassa kotipaikassa kuulivat, että minut on kutsuttu kirkon työhön, moni onnitteli ja siinä lomassa sanoi, että papin työ ei ole sitten mikään tavallinen työ. Kun piispa ennen työn aloitusta siunasi ja vihki minut papiksi, hän asetti hartioilleni valkoisen alban päälle violetin stolan ja sanoi, että ota harteillesi Kristuksen ies.

Ja minähän otin. Tietämättä tarkalleen, mikä se Kristuksen ies oikein on.

Tai tiesinhän minä, se on se kuorma, joka on kevyt, se on se taakka, joka on sopiva. Vaikka ihan joka päivä ei tunnukaan siltä.

Kun tässä yhtenä aamuna sitten heräsin tunteeseen, että uuden työn kuorma tuntui kovin painavalta, muistin Isä meidän rukouksen. Se on tietysti maailman paras rukous, koska Jeesus on sen opettanut ja kehottanut rukoilemaan juuri niillä sanoilla. Siinä rukoillessani jäin samalla miettimään rukouksen sisältöä, onko se erilainen verrattuna niihin rukouksiin, joita noin tavallisesti tulee rukoiltua?

On se. Ja suurin ero on siinä, että minun omat tarpeeni ja huoleni eivät siinä tulekaan ensimmäiseksi.

Lasketaanpas. Isä meidän rukouksessa on yhteensä seitsemän pyyntöä. Niistä kolme ensimmäistä liittyy Jumalaan ja neljä jälkimmäistä meihin ihmisiin.

Ihan ensimmäisenä Isä meidän rukouksessa tulee pyyntö Jumalan nimen pyhittämiseksi. Sitten pyydetään Jumalan valtakunnan tulemista ja sitten Jumalan tahdon tapahtumista.

Sitten vasta pyydetään leipää, syntien anteeksiantamista, että kiusaukset eivät osuisi omalle kohdalle ja että pääsisi pahasta.

Minusta tuntuu, että aika moni minun itse keksimistäni rukouksista toimii juuri päinvastoin. Jos huoli jyllää, aloitan rukoukseni listan viimeisestä kohdasta ja pyydän Jumalaa päästämään minut pahasta. Jos huoli on vasta tuloillaan, pyydän Jumalalta, että kiusaus huoleen ei pääsisi iskemään. Jos huoli on jo toteutunut ja se on johtunut omista laiminlyönneistäni, pyydän Jumalaa antamaan minulle anteeksi. Jos huoli liittyy aineellisiin tarpeisiini, pyydän Jumalaa täyttämään nuo tarpeet.

Sitten,

Jos muistan,

rukoilen, että Jumalan tahto tapahtuisi, jos olen oikein teologisella tuulella, saatan rukoilla Jumalan valtakunnan tulemista ja jos suoranainen ihme tapahtuu, muistan ehkä pyytää, että Jumalan nimi tulisi pyhitetyksi.

Näin meillä, kuinkas teillä?

Ehkä moni tunnistaa tästä kuviosta itsensä ja oman rukousjärjestyksensä ja sehän on toki hyvin inhimillistä. Eikä omien murheiden ja huolien viemisessä Jumalalle tietenkään ole mitään väärää, päinvastoin, se on äärimmäisen raamatullinen ja hyvä asia.

Heittäkää kaikki murheenne minun päälleni, niin minä annan teille levon, sanoo Jeesus.

Jostain syystä Isä meidän rukous ei kuitenkaan ala leivän pyytämisellä eikä edes syntien anteeksi pyytämisellä, vaan Jumalan nimen pyhittämisellä. Miksihän näin?

En kirjoita tähän nyt vastausta esittämääni kysymykseen, vaan haastan teidät kokeilemaan.

Kokeile vaikka viikon ajan, aloittaa jokainen rukouksesi, jokainen pienikin yläkertaan suuntaamasi huokaus näin:

Jumala, sinä olet pyhä, sinä olet suuri, sinä olet ylivertainen, kaikki on sinun käsissäsi.

Sano sitten sen jälkeen: minä pyydän ja rukoilen, että sinun valtakuntasi tulisi, että sinun rauhasi tulisi taivaasta maan päälle, että sinun hyvyyden ja oikeudenmukaisuuden valtakuntasi tulisi, että armon aurinko valaisisi kaiken.

Ja sano vielä lopuksi: Jumala sinun hyvä tahtosi, täyttäköön kaiken kaikessa kaikkialla.

Kun olet nämä rukoillut, voit hyvin vielä viedä kaikki yksilöidyt tarpeesi ja läheistesi tarpeet ja maailman tarpeet Jumalan eteen, tunnustaa syntisi, pyytää varjelusta kiusauksilta ja vapautusta pahasta.

Ja jos jälkimmäinen lista on pitkä, ei tee ollenkaan pahaa aina välillä palata alun rukoukseen, ainakin siihen ihan ensimmäiseen lauseeseen, jossa sanot: Jumala, sinä olet pyhä, sinä olet suuri, sinä olet ylivertainen, kaikki on sinun käsissäsi!

Näihin sanoihin lopetan tänään, Herramme armovuonna 2022, Helmikuun 23.päivänä

 

Helmi-pappi