Opetuksia isältäni Osa 1 Minulla on ikävä

 Kaunis kesäkuu on täällä. Koululaiset ovat saaneet lomansa, ylioppilaat valkolakkinsa ja koivut vihreät lehtensä. Ollaan uuden edessä ja vanhan lopussa. Mieli on täynnä iloa ja odotusta. Kuitenkin osa meistä tuntee näissä elämän pienissä ja suurissa taitekohdissa selittämätöntäkin surua.

Minulle elämän vääjäämätön eteenpäin juoksu tuo mieleen kaiken katoavaisuuden. Lapsen ekaluokan kevätjuhlassa voi olla mukana vain yhden kerran, sitten se on takana ja siirtynyt osaksi muistojen laajaa valtamerta. Elämän taitekohdat tuovat mieleen myös monet heistä, jotka ovat jo siirtyneet ajan verhon tuolle puolen. Näissä juhlissa en voi enää nähdä isäni kasvoja penkkirivissä, hänen onnellista hymyään ja aavistuksen kostuneita silmäkulmiaan. En voi nähdä isää, joka niin monet kevätjuhlat istui mukanani, ensin ylpeänä isänä eturivissä, kun itse olin lettipäisenä tyttönä eri vuosiluokkien todistuksiani vastaanottamassa, sitten taaempana, onnellisena isosisänä, mukana jakamassa uuden sukupolven elämän juhlaa ja arkea.

Mitä tällaisista päivistä sitten voi oppia? Että suru ja ilo ovat saman käden oikea ja nurja. Ilman isäni syvää rakkautta, en tietäisi, mitä suru on. Aavistaisin ehkä, mutta en tietäisi. Tiedän, että tänäänkin moni on hyvästelemässä omaa rakkaintaan, päästämässä irti, luovuttamassa ihmisen kättä Jumalan käteen, saattamassa taivasmatkalle. Sellaisissa hetkissä meillä ihmisillä on kovin vähän sanottavaa, kovin vähän mitään sellaista, mikä voisi lohduttaa ajan kovan rajan edessä. Onneksi Jumalalla kuitenkin on.

Minun isäni elämässä oli monia ohjenuoria, yksi niistä koski koko elämää ja kuului näin:

Mehän vain odotamme, että Jeesus tulee koputtamaan ovelle ja kutsuu meidät kotiin. Siihen asti me teemme työtä.

Tässäkin seurakunnassa voin nähdä näiden sanojen toteutuvan. Loppuun asti työtä tehden, muita siunaten, sitten hiljaa ja kuitenkin yllättäen ajan rajan yli Isän kotiin liukuen.

Me kaikki jäljelle jäävät olemme väistämättä ikävän lapsia. Ikävämme Isän kotiin kasvaa aina suuremmaksi jokaisen sinne siirtyneen rakkaan myötä. On vain ajan kysymys, koska myös meidän oveemme koputetaan. Mutta siihen saakka me teemme työtä. Me rukoilemme, me kasvatamme lapsiamme, me leivomme kesän juhlien kakkuja, me itkemme lastemme kevätjuhlissa, me ahkeroimme talkoissa yhteiseksi hyväksi, me rakastamme sanoin, teoin ja ajatuksin.