Huoli, ahdistus ja pelko

Jo pian kaksi vuotta kestäneen Korona-kurimuksen jälkeen olin jo myöntänyt, että mitään ei mahda. Ennemmin tai myöhemmin tuo koko maailmaa kurittanut tauti minut ja perheeni saavuttaa. Näin on jo osittain käynytkin. Mutta sitten viikolla jysähti toden teolla uusi huolenaihe. Torstaina 24.2.2022 – Matinpäivänä, joka on minulle merkityksellinen monella tapaa - mieheni herätti minut ennen herätyskelloani kertoen, että Venäjä on hyökännyt Ukrainaan. Siihen loppui minun syvät unet siltä yöltä!

Ensimmäisenä ajatuksena oli huoli. Huoli ennen kaikkea meidän lapsistamme. Ensin huoli siitä, millainen tulevaisuus heitä odottaa. Sitähän meistä ei kukaan tiedä, mitä huominen tuo. Sitten huoli siitä, minkälainen uutisointi heidät tavoittaa ja miten he uutisoinnin kiristyneessä Ukrainan ja Euroopan tilanteessa kokevat. Sittemmin onkin käynyt ilmi, että valitettavasti julmat sotauutiset ovat tavoittaneet lapsia eri puolilla maailmaa eri kanavia myöten. Omilleni olen sanonut, että on ihan ok pitää taukoa tietyistä some-kanavista, jos törmää ahdistavaan sisältöön. Viestiä kavereiden kesken voi onneksi muitakin kanavia myöten. Se on kuitenkin fakta, että oman sosiaalisen median kanaviensa kautta nuo meidän perheemme isoimmat lapset kaverisuhteitaan ylläpitävät enkä näin ollen halua sitä heiltä kieltää kokonaan.

Sitten iski ahdistus ja pelko. Minä, vähän reilu kolmekymppinen perheenäiti, kun olen aina saanut nauttia rauhanajan Suomesta ja pitkälti Euroopastakin. Toki minun elinaikani on Euroopassa muutoksia tapahtunut. Tietävimmät voivat päätellä tarkankin iän, kun kerron, että äitini on kirjoittanut ”Ensimmäinen vuoteni”-kirjaani syntymäni ajankohtaisiin asioihin Berliinin muurin murtumisen ja neuvottelut Saksojen yhdistymisestä. Neuvostoliiton hajoamisestakaan minulla ei ole muistikuvia, se on tapahtunut hyvin varhaisessa lapsuudessani. World Trade Centerin iskujen aikaan 11.9.2001 – joka muuten on Aleksanterinpäivä ja myöskin minulle merkittävä päivä henkilökohtaisesti - olin likimain samanikäinen kuin vanhin tyttäreni nyt. Muistan oman maailmansodan pelkoni tuolta ajalta ja se onkin yksi syy, mikä huolta lapsistani ja heidän peloistaan minuun luo.

Olen siis sitä sukupolvea, jonka vanhemmat ovat syntyneet Kekkosen presidenttikauden aikana sotien jälkeen. Omat isovanhempani ovat sota-ajan lapsia. Kaikkia isovanhempiani yhdistää se, että viimeisimmän Suomen sodan vaikutuksesta heidän kotinsa asettuivat nykyisen rajan kumminkin puolin. Venäjän rajan läheisyys on ollut aina minulle läsnä. Isäni kotipaikka Miehikkälässä on vain kahden kilometrin päässä valtakunnan rajasta. Äitini kotipaikalta entisen Ylämaan alueelta on rajalle hieman alle kymmenen kilometriä. Ehkä minulle itselle näkyvimpänä rajan läheisyydestä onkin ollut Rajavartioston autot, joita molemmissa mummoloissani pihalta näin jo lapsena päivittäin. Vielä tänä päivänäkin tunnen suurta turvallisuuden tunnetta, kun Rajavartioston autot noiden paikkojen ohi kulkevat.

Koen itse niin, että ahdistus ja pelko sotaa kohtaan ovat minun kohdallani ylisukupolvinen trauma, jota kannan niin kutsutussa geneettisessä muistissani. Geneettisellä muistilla tarkoitetaan sitä, että jokin aiempien sukupolvien trauma – kuten tässä minun tapauksessani nuo esipolvien sotakokemukset – siirtyvät ylisukupolvisesti myös niille, jotka eivät ole tuota traumaa eläneet. Tieteellisesti tästä on kiistelty paljonkin, että onko se todellista. Toisaalta sitten taas oma pelkoni ja ahdistukseni johtunee myös siitä, että ihminen ajattelevana ja kommunikointiin kykenevänä viestii asioista toisten kanssa. Näin ollen aivot saattavat muuttaa kuullun toisen kertomuksen omakohtaiseksi kokemukseksi. Mutta en ole millään muotoa tuon tieteenlajin asiantuntija. Nämä ovat vain maallikon näkökulmia asioihin ilman sen tarkempaa perehtymistä aiheeseen ja omakohtaisia kokemuksia peilaavia.

Tuo isovanhempieni sota-ajan lapsuus on ollut minulle merkittävä. Kun jatkosodan päätteeksi solmittiin rauha, kävi niin, että osa isovanhemmista ja heidän vanhemmistaan joutui jättämään kotinsa rajan asettuessa aivan liki kotitiloja. Heidän onnekseen he pääsivät kuitenkin sijoittumaan hyvin lähelle entisiä kotiseutujaan. Siitäkin olen ollut kiitollinen esivanhempieni puolesta, että näin kävi. Itsestään selvää tuollainen uusien asuinpaikkojen sijoittuminen ei ole Karjalan evakoille ollut. Mutta ei meiltä rauhanajan lapsenlapsilta ole noita isovanhempien ja heidän sisarustensa lapsuusajan sotakokemuksia peitelty. Päinvastoin! Hyvin avoimesti ovat kertoneet omasta näkökulmastaan noista ajoista, mitä ovat kukin muistaneet.

Mutta palataan takaisin vuoteen 2022. Pysäyttävää minulle oli sen oivaltaminen, että omat lapsemme ovat nyt tuota samaa ikäluokkaa kuin omat isovanhempani Suomen talvi- ja jatkosodan aikana. Millaiseksi tilanne Euroopassa kehittyy? Miten vanhempana autan lapsiamme käsittelemään aihetta, jotta he eivät tunne turhaa pelkoa? Miten pidän huolen siitä, että itse en uppoudu liikaa ahdistukseeni ja pelkooni? Olen monesti ajatellut, että pitäisi kertoa lapsillemme noita mainitsemiani aiempien sukupolvien kokemuksia heidän näkemästään sota-ajasta. Tällä viikolla kuitenkin ajattelen, että nyt ei ole sen aika. Milloin sitten on? Sitä minä en tiedä.

Nuorimmaisemme, juuri kolme vuotta täyttänyt, ei vielä ymmärrä, miksi äiti katsoo huolestuneena uutisia ja soittaa samaan aikaan hänelle äänikirjaa toisessa huoneessa, jotta hän ei näkisi telkkarista ihan kaikkea. Hän ei myöskään ymmärrä, miksi äidin ilme on huolestunut perhekerhossakin, kun laulamme yhdessä ”Siunaa koko maailmaa”.

Tähän loppuun ote tuosta Jaakko Löytyn sanoittamasta virrestä 501.

”Ethän Isä taivaan unohda lapsiasi sodan jaloissa. Rauha anna, viha sammuta. Siunaa koko maailmaa. Isä, siunaa koko maailmaa.”

Muistetaan kaikki, että ahdistuksen iskiessä päälle keskusteluapua löytyy aina! Se voi olla vertaistukea tai ammattiapua. Ei ole häpeä hakea keskusteluapua silloin kun sitä itse tarvitsee. Pidetään itsestämme ja toisistamme huolta.

Maria Taina

 

****************************************************

Uuden pastorin pohdintoja

Takana on kuukauden päivät elämää ja työtä Luumäellä. Päivät menevät vauhdilla. On rippikoulua ja isoskoulutusta, on kotikäyntejä ja puhelinkeskusteluja, on jumalanpalveluksia, kirkollisia toimituksia ja koulun aamunavauksia. Tulossa on kirkkoherran vaalit, kunnan ja seurakunnan 380-vuotisjuhlat, omat tulojuhlat, pääsiäisen suuret kirkkopyhät, kesävieraat, vapaaehtoisten koulutus, kirkon remontti, uusi yhteisöseurakunta-malli, someviestintä, muu viestintä, matkalaskut ja niin edelleen.

Vapaapäivinä olen ehtinyt käydä omalla kylällä uimassa ja luistelemassa, hiihtämässä, perhekerhossa ja kirpputorilla, Kotkaniemessä, kirjastossa ja tietysti ruokakaupassa ja ravintolassa. Pari kertaa ollaan koko perhe ajeltu lähikaupunkiin isompaan keskukseen. Ensimmäisellä reissulla ostin sukset ja toisella kerralla mentiin kauppakeskuksen ravintolaan, jossa vietettiin lapsen 11-vuotissynttäreitä. Helsingissäkin on tullut pyörähdettyä, kahdessa mummolassa ja yhdessä museossa. Vaikka suurin osa ajasta onkin mennyt töiden merkissä, oli sitten vapaata tai ei.

Vielä ei ole tullut hiki, mutta ei kyllä vilukaan.

Kun olin monta vuotta kotiäitinä, ihmettelin usein, miten ihmiset ehtivät käydä töissä, kun kotona saa, ainakin ison perheen äiti, helposti päivänsä kulumaan eikä aikaa tunnu jäävän yhtään ylimääräistä. Nyt ihmettelen, miten vähällä panostuksella kotona lapset pysyvät hengissä, seinät pystyssä ja kattokin paikallaan (tässä tosin auttaa kotona oleva puoliso).

Kun ystävät ja tuttavat vanhassa kotipaikassa kuulivat, että minut on kutsuttu kirkon työhön, moni onnitteli ja siinä lomassa sanoi, että papin työ ei ole sitten mikään tavallinen työ. Kun piispa ennen työn aloitusta siunasi ja vihki minut papiksi, hän asetti hartioilleni valkoisen alban päälle violetin stolan ja sanoi, että ota harteillesi Kristuksen ies.

Ja minähän otin. Tietämättä tarkalleen, mikä se Kristuksen ies oikein on.

Tai tiesinhän minä, se on se kuorma, joka on kevyt, se on se taakka, joka on sopiva. Vaikka ihan joka päivä ei tunnukaan siltä.

Kun tässä yhtenä aamuna sitten heräsin tunteeseen, että uuden työn kuorma tuntui kovin painavalta, muistin Isä meidän rukouksen. Se on tietysti maailman paras rukous, koska Jeesus on sen opettanut ja kehottanut rukoilemaan juuri niillä sanoilla. Siinä rukoillessani jäin samalla miettimään rukouksen sisältöä, onko se erilainen verrattuna niihin rukouksiin, joita noin tavallisesti tulee rukoiltua?

On se. Ja suurin ero on siinä, että minun omat tarpeeni ja huoleni eivät siinä tulekaan ensimmäiseksi.

Lasketaanpas. Isä meidän rukouksessa on yhteensä seitsemän pyyntöä. Niistä kolme ensimmäistä liittyy Jumalaan ja neljä jälkimmäistä meihin ihmisiin.

Ihan ensimmäisenä Isä meidän rukouksessa tulee pyyntö Jumalan nimen pyhittämiseksi. Sitten pyydetään Jumalan valtakunnan tulemista ja sitten Jumalan tahdon tapahtumista.

Sitten vasta pyydetään leipää, syntien anteeksiantamista, että kiusaukset eivät osuisi omalle kohdalle ja että pääsisi pahasta.

Minusta tuntuu, että aika moni minun itse keksimistäni rukouksista toimii juuri päinvastoin. Jos huoli jyllää, aloitan rukoukseni listan viimeisestä kohdasta ja pyydän Jumalaa päästämään minut pahasta. Jos huoli on vasta tuloillaan, pyydän Jumalalta, että kiusaus huoleen ei pääsisi iskemään. Jos huoli on jo toteutunut ja se on johtunut omista laiminlyönneistäni, pyydän Jumalaa antamaan minulle anteeksi. Jos huoli liittyy aineellisiin tarpeisiini, pyydän Jumalaa täyttämään nuo tarpeet.

Sitten,

Jos muistan,

rukoilen, että Jumalan tahto tapahtuisi, jos olen oikein teologisella tuulella, saatan rukoilla Jumalan valtakunnan tulemista ja jos suoranainen ihme tapahtuu, muistan ehkä pyytää, että Jumalan nimi tulisi pyhitetyksi.

Näin meillä, kuinkas teillä?

Ehkä moni tunnistaa tästä kuviosta itsensä ja oman rukousjärjestyksensä ja sehän on toki hyvin inhimillistä. Eikä omien murheiden ja huolien viemisessä Jumalalle tietenkään ole mitään väärää, päinvastoin, se on äärimmäisen raamatullinen ja hyvä asia.

Heittäkää kaikki murheenne minun päälleni, niin minä annan teille levon, sanoo Jeesus.

Jostain syystä Isä meidän rukous ei kuitenkaan ala leivän pyytämisellä eikä edes syntien anteeksi pyytämisellä, vaan Jumalan nimen pyhittämisellä. Miksihän näin?

En kirjoita tähän nyt vastausta esittämääni kysymykseen, vaan haastan teidät kokeilemaan.

Kokeile vaikka viikon ajan, aloittaa jokainen rukouksesi, jokainen pienikin yläkertaan suuntaamasi huokaus näin:

Jumala, sinä olet pyhä, sinä olet suuri, sinä olet ylivertainen, kaikki on sinun käsissäsi.

Sano sitten sen jälkeen: minä pyydän ja rukoilen, että sinun valtakuntasi tulisi, että sinun rauhasi tulisi taivaasta maan päälle, että sinun hyvyyden ja oikeudenmukaisuuden valtakuntasi tulisi, että armon aurinko valaisisi kaiken.

Ja sano vielä lopuksi: Jumala sinun hyvä tahtosi, täyttäköön kaiken kaikessa kaikkialla.

Kun olet nämä rukoillut, voit hyvin vielä viedä kaikki yksilöidyt tarpeesi ja läheistesi tarpeet ja maailman tarpeet Jumalan eteen, tunnustaa syntisi, pyytää varjelusta kiusauksilta ja vapautusta pahasta.

Ja jos jälkimmäinen lista on pitkä, ei tee ollenkaan pahaa aina välillä palata alun rukoukseen, ainakin siihen ihan ensimmäiseen lauseeseen, jossa sanot: Jumala, sinä olet pyhä, sinä olet suuri, sinä olet ylivertainen, kaikki on sinun käsissäsi!

Näihin sanoihin lopetan tänään, Herramme armovuonna 2022, Helmikuun 23.päivänä

 

Helmi-pappi