Hirvikärpäsiä hiuksissa ja lasten ääniä kirkossa

Tänään Mikkelinpäivänä poimin päästä kolme hirvikärpästä. Yhden omasta päästäni metsässä. Toisen pienen tyttäreni päästä polkupyörän istuimessa ja kolmannen omasta päästäni Taavetin keskustassa matkalla Majatalo-iltaan. Tänään Mikkelinpäivänä kuuntelin myös monien eri ikäisten lasten ääniä Luumäen seurakunnan perhekirkossa ja tunsin suunnatonta kiitollisuutta jokaisesta pienestä ja vähän isommastakin äännähdyksestä, siis kolahduksesta, rasahduksesta, hihkaisusta ja älähdyksestä, jota koolla olevasta nuoresta seurakunnasta lähti.

Koska olen muuttanut Luumäelle papiksi monella tapaa erilaisesta ympäristöstä, pääkaupungista Helsingistä, ison kivitalon viidennestä kerroksesta, talosta, joka kivijalassa oli kioski ja kahvila, ja jonka edestä lähti koliseva raitiovaunu ruuhka-aikaan 10 minuutin välein, minulta kysytään aika usein, miten olen sopeutunut ja ikävöinkö entiseen kotiini. Kerron aina kysyjille, että minulla on täällä kaikki, mitä hyvään jokapäiväiseen elämiseen tarvitaan. Yleensä jätän kertomatta, että kyllä minä silti myös ikävöin, ja ehkä enemmän kuin mitään muuta, minä ikävöin lasten ääniä kirkossa.

Meillä entisessä kodissa oli melkein kotia vastapäätä kirkko, jossa joka sunnuntai kokoontui luterilainen messuyhteisö, joka koostui lapsiperheistä, nuorista aikuisista ja toki myös eläkeläisistä. Suuri enemmistö oli kuitenkin lapsiperheitä ja nuoria aikuisia ja siksi yksikään messu ei koskaan alkanut hiljaisuudesta eikä muuten myöskään päättynyt hiljaisuuteen. Aina jossain itki vauva tai pulisi taapero tai pyöri paikallaan vähän isompikin lapsi. Leluja kolisi lattialle, keskusteluja käytiin penkkiriveissä suhinan säestäminä ja joku kulki aina pitkällä käytävällä joko vaihtamaan vaippaa tai hakemaan eteisen kahvipisteeltä pikkuleipää tai muuten vaan kulki edestakaisin ihan kulkemisen ilosta. Saarnan ajaksi meno vähän hiljeni, kun lapset kerääntyivät parhaimmillaan seitsemään ikäryhmittäin jaoteltuun pyhäkouluryhmään saamaan omaa opetusta ja rakentamaan omaa seurakuntayhteisöään.

Painajaismaista tai vähintäänkin tavattoman ärsyttävää, sanoisi tähän epäilemättä moni sellainen, joka tulee etsimään kirkosta hiljaisuutta, rauhaa ja harrasta tunnelmaa. En kiellä tätä. Joka tahtoo kokea kirkossa hartautta ja omiin syviin mietteisiin vajoamista, ei taatusti arvosta siellä kolisevia leluja tai kiljahtelevia taaperoita. Toisaalta taas he, joille lasten äänet ovat normaalia jokapäiväistä arkea, eivät ehkä osaa kaivata niistä taukoa myöskään kirkossa? Lasten äänet kirkossa voivat myös olla, kuten itselleni ovat vuosikaudet olleet, lupa mennä mukaan Jumalanpalveluksen, kristittyjen yhteisöön myös äänekkäiden ja liikkuvien lasten kanssa.

Mutta palataan vielä Mikkelinpäivän perhekirkkoon Luumäen kirkossa tänään. Kirkkoherra Ilpo Parviainen, joka oli saarnavuorossa, sanoi mm., että toivoisi, että jokaisessa kodissa olisi kaksivuotias. Tämä liittyi siihen, millaisia mainioita tyyppejä kaksivuotiaat ovat, täynnä elämää ja uteliaisuutta tutkia kaikkea, ihmetellä kaikkea, mennä joka paikkaan. Tähän toiveeseen on itseni kaltaisen suurperheen äidin helppo yhtyä. Jos jokaisessa kodissa olisi kaksivuotias, olisi jokaisessa kodissa paitsi valloittavassa iässä oleva pieni ihminen, myös taukoamaton virta lasten ääniä ja elämää.

Miksi aloitin tämän kirjoitukseni hirvikärpäsistä? Ehkä siksi, että jokainen, joka kulkee syksyisin metsässä, tulee kohdanneeksi myös hirvikärpäsiä. Tämä riippumatta siitä, pitääkö hirvikärpäsiä todella ikävinä kiusankappaleina vai vaan lievästi ikävinä kiusankappaleina. Olen miettinyt sitäkin, mitä kävisi, jos joku haluaisi rinnastaa hirvikärpästen tuottaman häiriön metsäkokemuksessa lasten äänten tuottamaan häiriöön kirkkokokemuksessa? Tai mitä kävisi, jos ihmiselle, joka todella rakastaa metsää, mutta inhoaa hirvikärpäsiä, annettaisiin vaihtoehto: Voit poistaa maailmasta jokaisen hirvikärpäsen, mutta sitten 50 vuoden kuluttua metsää ei enää ole?

Itse ajattelen lasten äänistä suunnilleen näin: me voimme poistaa ne kirkosta kokonaan ja täysin, mutta sitten on turha yllättyä, jos 50 vuoden päästä kirkon tilalla on enää pelkkä autiotalo.

Siksi sanonkin, minä rakastan lasten ääniä kirkossa. Tänään tunsin suunnatonta kiitollisuutta jokaisesta pienestä ja vähän isommastakin äännähdyksestä, kolahduksesta, rasahduksesta, hihkaisusta ja älähdyksestä, jota koolla olevasta nuoresta seurakunnasta lähti. Tänään kirkossa oli 118 eri ikäistä seurakuntalaista, nollavuotiaasta yli kahdeksankymppiseen. Tänään kirkossa oli joukko kymmenenvuotiaita lapsia tanssimassa alttarin edessä, lapsia puhumassa saarnapöntöstä, lapsia kokoamassa rukousalttareita ja myös lapsia ennen Jumalanpalvelusta yöpymässä kirkossa. Sitä ennen lapset etsivät kirkosta taskulamppujen avulla pringles-rasioita, valkoisia kyyhkysiä ja virsiä. He kiipesivät urkuparvelle, kävivät urkujen sisälläkin ja lähes jokainen vuorollaan lausuivat pienen puheen koko koolla olevalle seurakunnalle.

Siksi sanonkin vielä kerran, minä todella rakastan lasten ääniä, elämää, liikettä, uteliaisuutta, avoimuutta, rohkeutta ja vilpittömyyttä ja rakastan näitä kaikkia myös kirkossa päivällä ja yöllä. Kiitos tänään Harri, Eija, Ilpo, Virpi, Annikki, Nella, Anni ja Aino että yö kirkossa, 10 synttärit ja kasteperheiden kutsukirkko, nimittäin Mikkelinpäivän enkelikirkko ja sen jälkeen brunssi seurakuntatalolla olivat niin huikeita kokemuksia meille kaikille, lapsille ja aikuisille, koko Jumalan eri-ikäisistä ihmisistä koostuvalle perheväelle!

Helmi-pappi