Pyhäinpäivämietteitä

Mitä yhteistä on Andersilla, Eevalla, Eevalla ja Antilla? Tätä olen pohtinut viime päivinä.

Nämä neljä ovat yhden Suomalaisen Mooseksen ja Katriinan lapsia. Mooses taas on ollut sen talon ensimmäinen omistaja, jossa olen lapsuuteni viettänyt. He ovat asuneet paikalla noin sata vuotta aiemmin. En tiedä heistä muuta kuin nimet ja syntymävuodet. Koko heidän elämäntarinansa on minulle arvoitus.

 Lapset elivät 2-3 vuotiaiksi paitsi nuorimmainen, Antti. Hänkin kuoli 27- vuotiaana ennen isäänsä. Joku on sukutauluun kirjoittanut: suku sammunut?

Voi sitä surun ja kuoleman määrää, ajattelen! Kun aikanaan kuulin, että talo oli mennyt rappiolle 1900-luvun alkupuolella mietin, mitä oikein oli tapahtunut.

Nyt kun hiljennyn tuntemattoman sukupuun äärellä, alan ymmärtää sitä murhenäytelmää. Ei jää jäljelle ketään, kuka voisi huolehtia tilasta, rakennuksia, eläimistä ja vanhenevista ihmisistä.

 Ehkä minäkin olen osa tällaista tapahtumaketjua? Yksi toisensa jälkeen on poistunut pihapiiristä, jäljelle jääneellä, siis minulla, peukalo keskellä kämmentä, vaikka yrittääkin esittää jotakin rakennusten korjaamisesta ymmärtävää...

On aika hiljentyä kuoleman äärelle. Tämä on yksi puhutteleva näkökulma aiheeseen viime päiviltä.

Olen kuin vaivainen mato, kuin matkamies maan, vaellan vaikeat retket ja helpotkin välillä. Yhä uudelleen luen ruotsalaisen  virsirunoilijan sanoja ja vertauksia. Kuin unta ja varjoa elämä on, levoton kuin kuohuva koski, haihtuu veden lailla hiekkaan. Ilo on nopeasti ohi kuin kuihtuva kukkanen.

Lohdutontako? Ei minusta. Koen sanat hyvin hoitavina. Ne haastavat pohtimaan elämää ja kuolemaa, elämän tarkoitusta, omaa matkaa, päämäärää.

Ja sitten kun oikein haluan hersytellä muistoja, surua, kaipausta, itkua, laitan youtubesta soimaan Petri Laaksosen tulkinnan laulusta Ota hänet vastaan. Ja tuntuu, etten saa tarpeeksi ollenkaan siitä, yhä uudestaan haluan kuulla Anna-Mari Kaskisen tunteita liikuttavat sanat. Ne puhdistavat syvältä ja lohduttavat, suuret vedet huuhtovat silmiä, poskia, kasvoja ja sielua.

Jään miettimään, miten ennen vanhaan ihmiset selvisivät surusta ja kuolemasta, kun ei ollut youtubea eikä muita vastaavia lohduttavia mahdollisuuksia. Ehkä he osasivat meitä paremmin suhtautua elämään ja kuolemaan, kun niitä ei lakaistu pois näkyvistä. Ajattelen vaikka Moosesta ja hänen vaimoaan Katriinaa, kun yhä uudelleen sama toistui, heidän lapsensa kuolivat suurista toiveista huolimatta. Ei jäänyt tilalle jatkajaa, jota he luultavasti niin kovin toivoivat.

Jään myös miettimään kaikkia niitä ihmisiä sodan ja vainojen jaloissa nyt ja aiempina aikoina. Kuka heitä lääkitsee, auttaa, pelastaa, paikkaa rikki mennet sielut, pyyhkii pois ne kaikki kauhut mielen päältä, joita he ovat joutuneet kokemaan.

Samalla olen kiitollinen, että meille on annettu lahjaksi pyhäinpäivä, mahdollisuus surulle ja mahdollisuus toivolle. Että sytyttäessämme kynttilän, voimme liittyä siihen suureen surevien ja kaipaavien ketjuun, sukeltaa siihen valoon, toivoon ja lohdutukseen. Kun sytytän kynttilän, saan hetkeksi luokseni läheiseni, joiden maanpäällinen vaellus on jo ohi. Tänä vuonna kun sytytän kynttilän, ajattelen myös kaikkia lapsuuskotini pelloilla, pihoilla ja metsissä aikojen saatossa liikkuneita ihmisiä - myös tuntemattomia pikku-Anderssia, kahta pikku-Eevaa sekä Anttia sekä heidän vanhempiaan.

 Autuaita ovat murheelliset, sillä he saavat lohdutuksen, autuaita ovat hiljaiset, sillä he perivät maan.

Anja Romu