Elämänmakuisia kohtaamisia

On taas se aika, kun seurakunnan toimintakausi päättyy tältä keväältä. Tokihan seurakunnassamme tapahtuu paljon kesäaikaankin, mutta seurakuntakeskukselta siirrymme kesäksi kirkon puolelle toimituksiin. Perheemme arkea rytmittävät lapsityön viikoittaiset toiminnot, muihin osallistun sitten ehtimiseni ja muun perheen aikataulujen mukaan. Joskus aktiivisemmin, joskus pitkillä tauoilla. Mutta nuo muut toiminnot tarjoavat minulle sen hetken hengähtää ja unohtaa arkikiireet.

Minun kohdallani toimintavuoteen on kuulunut niin lapsityötä kuin diakoniaakin, jumalanpalveluksia sekä muuta yhteisöllistä toimintaa. Ja se kaikki on tullut kohdallani tarpeeseen. Kaikessa näissä tärkeimpänä on ollut kohtaaminen ja yhteisöllisyys. Tunne, että minullakin on tässä toiminnassa paikkani.

Seurakuntamme lapsityö on ollut melkoisen isossa roolissa omassa seurakuntayhteydessäni. Tai oikeastaan sitä voidaan ajatella useampisäikeisenä sukkalankana, mikä sopii tässä tapauksessa hyvin: tuon sukkalangan säikeistä osa oli hankautunut poikki. Mutta eivät kaikki, muutama vahvempi säie vielä piti. Ja niiden avulla lanka ei katkennut kokonaan. Ja solmuilla saatiin loputkin säikeet liitettyä ja lanka taas ehjäksi. Ehkä sitä jouduttiin katkomaankin ja liittämään kokonaan uudestaan. Ei se liittäminen nopeasti käy, mutta ajan kanssa. Niin se käy!

Alun perin tämä teksti kulki minun päässäni työnimellä ”seurakunnan kadonneet lampaat”. Oivalsin kuitenkin, että tulokulmani aiheeseen on tuolla työnimellä aivan väärä! Ei pidä ajatella niin päin, että syy ja seuraus on vain ja ainoastaan lampaissa. Tarvitaan toki myös paimen, mutta paimenella on oltava laumansa. Se muodostuu yhdessä paimenista ja lampaista. Ja edellytyksenä toimivaan yhteyteen on jälleen kerran aito ja elämänmakuinen kohtaaminen.

Tämä säikeiden katkeaminen ei koske suinkaan pelkästään Luumäen seurakuntaa. Tästä on osoituksena se, että moni muukin perheellistynyt nuorehko aikuinen kertoo saman seurakuntayhteyteensä liittyvän tarinan kuin minä itsekin: yhteys seurakuntaan on muodostunut ehkä päivä- tai perhekerhossa, koulun ja seurakunnan yhteistyön kautta, erilaista kirkon tiloissa järjestetyistä harrastuksista. Tullaan nuoruusikään ja käydään yhdessä ikätovereiden kanssa rippikoulu. Osa jatkaa nuorisotyön toimintojen alla isoskoulutuksessa ja leireillä. Sitten lähdetään jatko-opintoihin. Tässä kohdin se katkos yleensä tulee ja säikeitä hankautuu, menee jopa poikki. Ei toki kaikille, mutta useimmille. Joku säie voi jäädä vielä pitämään, mutta osaa menee poikki.

Perheellistymisen myötä seurakunta saattaa löytyä uudelleen. Moni löytääkin. Lähdetään uuden sukupolven kanssa tuohon samaan kehään, jossa itse on oltu. Mutta mitä muuta meidän seurakunnallamme on tarjota nuorille aikuisille? Minä löysin itselleni jotain. Ja toivon kovasti, että Sinäkin löydät ne toiminnot, joissa viihdyt.

Olen itse käynyt Nurmilaukkaan Virpin vetämässä Nauhassa ja Napissa. Se on ollut minulle itselle hetken hengähdystauko hektisestä lapsiperhearjesta. Olen käynyt siellä lankojen hakureissulla myös meidän nuorimmaisen, vilkkaan ja ehtivän 3-vuotiaan pojan kanssa. Sillä kertaa Nauhan ja Napin tapaaminen oli seurakunnan lapsityön kerhotiloissa. Koska tilat olivat lapsellemme tuttuja omista kerhokäynneistään, hän juoksi innoissaan kerhotilaan. Saapuessaan hän totesi kovaan ääneen, että ”Miksi te olette minun kerhossani?”. Eräs vanhempi naishenkilö vastasi, että ”Täällä onkin tänä iltana Mummo-kerhon vuoro.” Tämä Mummo-kerho jäi poikamme puheisiin elämään eli siellä hänen oma kerhonsa, kerho jossa käydään yhdessä äidin ja joskus myös sisarusten kanssa. Ja sitten se Mummojen kerho, jossa äiti käy yleensä yksin.

Äitinä minua ensin vähän hävettikin, että poika meni noin suorasukaisesti asian ytimen ja jututti vähän kaikkia. Ja ehtivä kun on, niin seuraavassa kuvassa poika olikin jo leikkiautolla vetänyt jonkun langankerijän langat jo solmuun. Ainoa, joka poikaa komensi, oli hänen äitinsä. Jälkeenpäin ajattelin, että mikä siinä tilanteessa oli todellisuudessa komentamisen arvoista. Ei siitä kukaan turhautunut tai suuttunut, äitiä vaan hävetti. Poika nautti, kun sai olla ”Mummojen” huomion keskipisteenä. Ja vaihdossa ”Mummot” nauttivat, kun saivat kerrankin lapsen mukaan neulontakerhoonsa. Kaupan päälle aidon ja elämänmakuisen kohtaamisen yli sukupolvien. Mukana menossa oli toki myös vähän tiukkapipoinen ja komenteleva äiti. Lähtiäisiksi poika kävi vielä kerhotilan ovella hyvästelemässä tuon vapaaehtoisneulojien joukon seuraavin sanoin: ”Heippa Mummot!”

Tällä toimintakaudella myös diakonia on tullut ensimmäistä kertaa minulle tutuksi muutoinkin kuin nimenä. Historian intohimoisena harrastajana minun tietoni olivat melko teoreettisia koko diakoniatoiminnasta. Tiesin, että 1800-luvulla on perustettu Helsingin Diakonissalaitos. Ja siinäpä se olikin. Mielikuvissani diakoneilla ja diakonissoilla oli semmoiset hilkat päässä ja he nyökkäilevät vaiti kaiken aikaa. Sittemmin sain huomata, että on se aika paljon muutakin kun hiljaista nyökkäilyä. Ja minä en ole ainakaan kertaakaan nähnyt Vanhojan Riitalla tai Riikosen Tarjaa hilkkaa päässä. Onkohan heillä sellaiset?

Vuoden alussa henkilökohtainen tilanteeni muuttui radikaalisti ja etsin vähän omaa paikkaani. En ole sitä vieläkään löytänyt kokonaan, etsintöjä jatkan edelleen. Luontainen reitti oli etsiä arkeen korvaavaa toimintaa ja sen löysinkin seurakunnasta. Ilman tuota elämänkriisiä olisin tuskin päätynyt diakonian AamuOlkkariin. Idea siitä lähti itseasiassa toiselta kanssaseurakuntalaiselta ja pohdin, että miksipä tuo ei voisi olla minun paikkani. Ja kynnys ei fyysisestikään ollut korkea tuonne menemiseen: AamuOlkkari kun järjestetään seurakuntakeskuksen yläkerran tiloissa samaan aikaan kun nuorimmaisemme käy lapsityön päiväkerhossa saman talon alakerrassa.

Alussa vähän vierastin osallistumistani, edustin kuitenkin aika paljon nuorempaa sukupolvea kuin muut osallistujat. Mutta ei se haitannut. Tärkein anti tuollakin on ollut kohtaaminen. Siellä voin olla ilman titteleitä, ilman byrokratiaa, ihminen ihmiselle. Ja sama vastapuolella, olen ihminen siellä muiden joukossa. Keskustelu on vapaata, joskus hieman rönsyilevääkin – karjalaisia myö kuitenkin ollaan. Ryppyotsaisuudestakaan ei voi syyttää. No kerran on minulla itsellä menneet kulmat kurttuun: otin asiakseni kahvinkeiton tälle ryhmälle. Olen aina nauttinut kahvini vahvana ja mustana. Jätin innoissani huomioimatta, että muut eivät välttämättä vahvasta kahvista nauti samaan tapaan kuin minä. Mutta tähän minun myrkkykahviinikin suhtauduttiin ymmärtäväisesti kanssaseurakuntalaisten joukossa, ymmärtäväisesti eikä tuomiten. Itse kuitenkin luovuin AamuOlkkarin kahvinkeitosta kertakokeilulla.  

Olen toiminnan ihminen, on ehkä käynyt myös seurakunnan toiminnoissa selväksi. Olen aina touhumassa jotain konkreettista. Teen sitä suurperheen äitinä luontaisesti paljon muutoinkin. Mutta seurakunnassa noissa toiminnoissa kanssaosallistujat pitävät huolta, että minä vain olen. Monesti se tulee ihan käskymuotoisena, että nyt on minun vuoroni olla huoleton. Minun ei tarvitse tehdä sitä kaikkea, mitä ehkä teen kotona. Ei keittää kahvia, ei täyttää tiskikonetta. Joku muukin osaa sen varmasti. Se on opettanut minua hiljalleen siihen, että maailma pyörii ilman minun jatkuvaa kohellustakin ja minulla on enemmän kuin oikeus ottaa välillä vapaammin. Ja se on ollut parasta antia, mitä olen seurakunnalta saanut. Muutkin voivat tehdä, en vain minä.

Elämä on matka, se on kesken. Mutta jokaiselta etapilta on hyvä ottaa jotain mukaan. Ja minä olen ottanut näistä seurakunnan toiminnoista mukaan ne elämänmakuiset kohtaamiset. Monet keskustelut ovat jääneet syvälle sydämeen. Monet uudet tuttavuudet ja yllättävät yhteiset mielenkiinnon kohteet ja sieltä syntyneet pitkät keskustelut. Niistä olen kiitollinen ja ne tekevät matkasta vielä monivivahteisemman.

Jälleen kerran totean sen, mitä Luumäen seurakunnan strategiassakin todetaan: Seurakunta on Meidän. Sinun, minun, meidän kaikkien! Ja ilman noita lampaitaan paimen on vain yksinäinen paimen. Lauma vaatii paimenen lisäksi lampaansa. Ja yhdessä kulkien se tie löytyy. Ja ei ole velvollisuutta suinkaan osallistua kaikkeen, jokainen voi valita omat mielenkiinnon kohteensa. Toisella se on yhteinen raamatuntutkimus, toisella viikottainen pysähtyminen jumalanpalveluksen äärellä, toisella lapsiperhetyön järjestämä perheen yhteinen retkipäivä, toisella ihan vaan oleminen muiden ihmisten kanssa.

Mutta mitä juuri sinä haluaisit? Meidän seurakuntamme tärkein olet juuri Sinä ja se, mitä sinä toivot. Vaikka joku ajatuksesi toiminnasta tuntuisi aivan hullulta, niin lähetä se ihmeessä Helmi-papin mutustelevaksi. Helmin tavoitat sähköpostilla helmi.jantunen@evl.fi ja puhelimitse 044 2595408. Mutta sitä sen pitää olla, elämänmakusia kohtaamisia!

Maria Taina