Huoli, ahdistus ja pelko

Jo pian kaksi vuotta kestäneen Korona-kurimuksen jälkeen olin jo myöntänyt, että mitään ei mahda. Ennemmin tai myöhemmin tuo koko maailmaa kurittanut tauti minut ja perheeni saavuttaa. Näin on jo osittain käynytkin. Mutta sitten viikolla jysähti toden teolla uusi huolenaihe. Torstaina 24.2.2022 – Matinpäivänä, joka on minulle merkityksellinen monella tapaa - mieheni herätti minut ennen herätyskelloani kertoen, että Venäjä on hyökännyt Ukrainaan. Siihen loppui minun syvät unet siltä yöltä!

Ensimmäisenä ajatuksena oli huoli. Huoli ennen kaikkea meidän lapsistamme. Ensin huoli siitä, millainen tulevaisuus heitä odottaa. Sitähän meistä ei kukaan tiedä, mitä huominen tuo. Sitten huoli siitä, minkälainen uutisointi heidät tavoittaa ja miten he uutisoinnin kiristyneessä Ukrainan ja Euroopan tilanteessa kokevat. Sittemmin onkin käynyt ilmi, että valitettavasti julmat sotauutiset ovat tavoittaneet lapsia eri puolilla maailmaa eri kanavia myöten. Omilleni olen sanonut, että on ihan ok pitää taukoa tietyistä some-kanavista, jos törmää ahdistavaan sisältöön. Viestiä kavereiden kesken voi onneksi muitakin kanavia myöten. Se on kuitenkin fakta, että oman sosiaalisen median kanaviensa kautta nuo meidän perheemme isoimmat lapset kaverisuhteitaan ylläpitävät enkä näin ollen halua sitä heiltä kieltää kokonaan.

Sitten iski ahdistus ja pelko. Minä, vähän reilu kolmekymppinen perheenäiti, kun olen aina saanut nauttia rauhanajan Suomesta ja pitkälti Euroopastakin. Toki minun elinaikani on Euroopassa muutoksia tapahtunut. Tietävimmät voivat päätellä tarkankin iän, kun kerron, että äitini on kirjoittanut ”Ensimmäinen vuoteni”-kirjaani syntymäni ajankohtaisiin asioihin Berliinin muurin murtumisen ja neuvottelut Saksojen yhdistymisestä. Neuvostoliiton hajoamisestakaan minulla ei ole muistikuvia, se on tapahtunut hyvin varhaisessa lapsuudessani. World Trade Centerin iskujen aikaan 11.9.2001 – joka muuten on Aleksanterinpäivä ja myöskin minulle merkittävä päivä henkilökohtaisesti - olin likimain samanikäinen kuin vanhin tyttäreni nyt. Muistan oman maailmansodan pelkoni tuolta ajalta ja se onkin yksi syy, mikä huolta lapsistani ja heidän peloistaan minuun luo.

Olen siis sitä sukupolvea, jonka vanhemmat ovat syntyneet Kekkosen presidenttikauden aikana sotien jälkeen. Omat isovanhempani ovat sota-ajan lapsia. Kaikkia isovanhempiani yhdistää se, että viimeisimmän Suomen sodan vaikutuksesta heidän kotinsa asettuivat nykyisen rajan kumminkin puolin. Venäjän rajan läheisyys on ollut aina minulle läsnä. Isäni kotipaikka Miehikkälässä on vain kahden kilometrin päässä valtakunnan rajasta. Äitini kotipaikalta entisen Ylämaan alueelta on rajalle hieman alle kymmenen kilometriä. Ehkä minulle itselle näkyvimpänä rajan läheisyydestä onkin ollut Rajavartioston autot, joita molemmissa mummoloissani pihalta näin jo lapsena päivittäin. Vielä tänä päivänäkin tunnen suurta turvallisuuden tunnetta, kun Rajavartioston autot noiden paikkojen ohi kulkevat.

Koen itse niin, että ahdistus ja pelko sotaa kohtaan ovat minun kohdallani ylisukupolvinen trauma, jota kannan niin kutsutussa geneettisessä muistissani. Geneettisellä muistilla tarkoitetaan sitä, että jokin aiempien sukupolvien trauma – kuten tässä minun tapauksessani nuo esipolvien sotakokemukset – siirtyvät ylisukupolvisesti myös niille, jotka eivät ole tuota traumaa eläneet. Tieteellisesti tästä on kiistelty paljonkin, että onko se todellista. Toisaalta sitten taas oma pelkoni ja ahdistukseni johtunee myös siitä, että ihminen ajattelevana ja kommunikointiin kykenevänä viestii asioista toisten kanssa. Näin ollen aivot saattavat muuttaa kuullun toisen kertomuksen omakohtaiseksi kokemukseksi. Mutta en ole millään muotoa tuon tieteenlajin asiantuntija. Nämä ovat vain maallikon näkökulmia asioihin ilman sen tarkempaa perehtymistä aiheeseen ja omakohtaisia kokemuksia peilaavia.

Tuo isovanhempieni sota-ajan lapsuus on ollut minulle merkittävä. Kun jatkosodan päätteeksi solmittiin rauha, kävi niin, että osa isovanhemmista ja heidän vanhemmistaan joutui jättämään kotinsa rajan asettuessa aivan liki kotitiloja. Heidän onnekseen he pääsivät kuitenkin sijoittumaan hyvin lähelle entisiä kotiseutujaan. Siitäkin olen ollut kiitollinen esivanhempieni puolesta, että näin kävi. Itsestään selvää tuollainen uusien asuinpaikkojen sijoittuminen ei ole Karjalan evakoille ollut. Mutta ei meiltä rauhanajan lapsenlapsilta ole noita isovanhempien ja heidän sisarustensa lapsuusajan sotakokemuksia peitelty. Päinvastoin! Hyvin avoimesti ovat kertoneet omasta näkökulmastaan noista ajoista, mitä ovat kukin muistaneet.

Mutta palataan takaisin vuoteen 2022. Pysäyttävää minulle oli sen oivaltaminen, että omat lapsemme ovat nyt tuota samaa ikäluokkaa kuin omat isovanhempani Suomen talvi- ja jatkosodan aikana. Millaiseksi tilanne Euroopassa kehittyy? Miten vanhempana autan lapsiamme käsittelemään aihetta, jotta he eivät tunne turhaa pelkoa? Miten pidän huolen siitä, että itse en uppoudu liikaa ahdistukseeni ja pelkooni? Olen monesti ajatellut, että pitäisi kertoa lapsillemme noita mainitsemiani aiempien sukupolvien kokemuksia heidän näkemästään sota-ajasta. Tällä viikolla kuitenkin ajattelen, että nyt ei ole sen aika. Milloin sitten on? Sitä minä en tiedä.

Nuorimmaisemme, juuri kolme vuotta täyttänyt, ei vielä ymmärrä, miksi äiti katsoo huolestuneena uutisia ja soittaa samaan aikaan hänelle äänikirjaa toisessa huoneessa, jotta hän ei näkisi telkkarista ihan kaikkea. Hän ei myöskään ymmärrä, miksi äidin ilme on huolestunut perhekerhossakin, kun laulamme yhdessä ”Siunaa koko maailmaa”.

Tähän loppuun ote tuosta Jaakko Löytyn sanoittamasta virrestä 501.

”Ethän Isä taivaan unohda lapsiasi sodan jaloissa. Rauha anna, viha sammuta. Siunaa koko maailmaa. Isä, siunaa koko maailmaa.”

Muistetaan kaikki, että ahdistuksen iskiessä päälle keskusteluapua löytyy aina! Se voi olla vertaistukea tai ammattiapua. Ei ole häpeä hakea keskusteluapua silloin kun sitä itse tarvitsee. Pidetään itsestämme ja toisistamme huolta.

Maria Taina