Lankalauantain Valo

Oho. Talvi on viimein tullut, pääsee pulkkailemaan.

Siinä ensimmäinen ajatus, kun pistin pään ovesta ulos lankalauantain aamuna vuonna 2020. Pitkä musta pitkäperjantai oli takana, nyt Jumalakin makasi haudassa ja vanha kansa uskoi, että sen tähden pahan voimat olivat liikkeellä ja että siksi kyseessä oli vuoden pimein päivä.

Yön aikana oli tullut lunta ja maailma oli valoisa ja koreutta täynnä. Pimeys oli jossain kaukana ja lähellä, piilossa. Superkuu möllötti naapurin katolla ja täydensi aamun kirkkautta. Mielenkiintoista kuinka monta eri valoa kuvissa näkyi. Lumen valo. Kuun valo. Valo joka heijastui harakan siipisulista eikä se ollutkaan pelkästään mustaa tai valkoista vaan siinä oli sateenkaaren värejä. Eri kuvatkin olivat eri sävyisiä. Oli sinisenhämärän kuva, jota reunusti vielä kattorakenteen ja havukoristeen mustanpuhuva siluetti kuin muistuma äskeisestä, yöstä ja pitkäperjantain pitkästä pimeydestä, kuoleman kosketuksesta. Oli sininen hämäryys, jossa oli mukana myös säväys violettiin. Kuinka rakastinkaan sitä, sen rauhaa ja hidastusta suovasta hetkestä. Violetti viittaa katumukseen. Mikä etuoikeus meillä onkaan suotu, kun on annettu mahdollisuus siihen, että huolimatta, että teemme virheitä, oli kuitenkin aina mahdollisuus anteeksiantoon ja sen saamiseen ja uudelleen aloittamiseen. Oli kirkkaan valon kuva ja sitten oli väriä leiskuva kuva, jossa oli koko maailman värit kirkkaimmillaan aina punaisesta alkaen, muistuttaen väristä, jota edellisen päivän aikana oli meidän puolestamme vuodatettu.

Aamupalan jälkeen kokosin metsurin kamppeet ja lähdin polttopuun tekoon. Matkalla Huopaisenvirran jälkeen tuli äkkipysähdys.  Näky oli niin lumoava, että pakko oli kääntyä takaisin ja kuvata. Taivas oli niin sininen, järvi sula, puut lumisen koristeen peitossa, kuusikossa aurinko teki nousua. Ja sitten tapahtui vielä jotakin yllättävämpää: Joutsen ilmestyi kuvaan ja kohta toinen. Kuin olisin ollut paratiisissa.

Talolta hain pulkan ja suuntasin kulun kohti kahta suurta tuulenkaatokoivua, jotka olivat rötköttäneet useamman vuoden jo pitkällään suon laidalla. Sanoin itselleni, että nyt pitää olla varovainen, tämä on vaarallista touhua. Ja kun Jumalakin makaa vielä haudassa…Pitää varoa, ettei jää auton kanssa kiinni suolle, kuten joskus oli käynyt. Pitää varoa jännityksiä puissa ja sitä ettei juuripaakku ponnahda takaisin paikoilleen, kun sahaa puuta, ettei jää sen alle.  Pitää varoa, ettei saha jää kiinni ja pitää varoa, ettei kolhi auton pohjaa huonolla metsäpolulla. Pulkalla ajattelin vetää pölkyt autolle ja kuskata ne takakontissa talolle. Hyvä suunnitelma mutta pulkka ei kestänyt pystyssä, vaan pölkyt vierivät pois kyydistä. Kaksi kertaa saha jäi kiinni ja ähelsin kauan siinä ennen kuin sain sen pois pinteestä. Vain elämää se oli kuten koko hiljainen viikko, taistelua ja vaarallisia tilanteita siinäkin riitti, hikeä, tuskaa, epätoivoa, äkkikäänteitä.

Illalla väsyneenä kuuntelin Riston Valinnan. Se on täynnä laulun ja musiikin valoa, ohjelman mukana pääsin taas kerran  matkalle hiljaisesta viikosta pääsiäiseen. Joka pääsiäinen aina  sama juttu, kun ohjelman juontaja Risto Nordell sanoo nämä Jobin sanat: ”Mutta minä tiedän Lunastajani elävän, ja viimeisenä päivänä hän on seisova multien päällä. Ja sitten kun tämä nahka on yltäni raastettu ja olen ruumiistani irti, saan minä nähdä Jumalan.” Ja musiikki alkaa soida, sydän repeytyy irti, lähtee lentoon ja  tulee niin täyteen valoa. Siitä alkaa minun pääsiäinen.

Siinä kuunnellessa ajattelen vielä päivän savottaa, tuulen kaatamia koivuja. Yllätykseksi ne olivat vielä tuoreita vaikka ne olivat lojuneet maassa jo pari vuotta. Ihailin koivun runkojen valoa.

”Ja katso puuta: syvyys ja korkeus

säteilevät joka suuntaan.

Se on tie kaikkialle.”

                      Sandor Weöres

Eikö ihminen olekin kuin puu? Ajattelin niiden elämää, kuinka monta valoa ne olivat ehtineet nähdä elämänsä aikana, kuinka monta auringonnousua ja laskua, kuinka monta kuutamoa, lumisadetta, sateenkaarta, salaman välähdystä, kuinka monta pimeyttä, kuinka monta linnun laulua, joissa säteili kevät, kesä, syksy, syntymä ja kuolema, lähtemisen  haikeus ja tulemisen riemu. Ja nyt ne jonakin päivänä muuttuisivat itse valoksi, tuleksi, lämmöksi, tuhkaksi, linnunlauluksi ja lentäisivät sinisenhämärän mukana uuteen aamuun. Ja kuinka monta kertaa ne olivat tarjonneet suojaa, ravintoa, istumapaikan väsyneelle muuttajalle, linnulle, joka on pysähtynyt oksalle ja laulanut kauneimman kiitoksen. Valoa sekin on, kiitos ja laulu, musiikki ja sävel, täynnä sisäistä valoa, tyhjän haudan taakseen jättänyttä. Ylösnousemuksen ihmettä.

Anja Romu