Pappilan hätävara

On heinäkuu ja lomakausi käy kuumimmillaan. Omista kokemuksistani ja medioiden tarjoamien juttujen perusteella olen päätellyt, että jos spontaani kyläilykulttuuri muutoin onkin Suomesta kuollut, niin kesälomakaudella se yhä kukoistaa.

-Ollaan juuri ajamassa tästä ohi, voidaanko poiketa kylään?

Ihana lause, joka samalla paljastaa meistä aika paljon. Esim. sen, onko elämäntapani sellainen, että lomallakin, päiväni on buukattu niin täyteen että korkeintaan viikon päästä sopii tulla kylään.

-Tänään ei sovi, katsotaan kalenterista, ehkä ensi viikolla löytyisi joku rako.

Spontaani kyläilytarjous paljastaa myös paljon ajatuksia ihmisistä ja kyläilemisestä.

Onko minusta ihanaa tavata ihmisiä yllättäen ilman ennakkopaineita. Vai ajattelenko, että vaikka ehdotus tulee toisilta ja yllättäen, minun täytyisi silti pystyä tarjomaan vieraille siisti koti ja vähintään kahta sorttia kahvileipää, ellei peräti täyttä lämmintä ateriaa.

Seurakunnan tarinailloissa 50-60 -lukujen pappilakulttuuri on herännyt eloon sekä pappilan entisten lasten että pappilan naapurissa asuneiden lasten (nyt jo aikuisten) näkökulmasta. Molempien muistoissa oli kohta yllätysvieraille ja sille, miten heihin suhtauduttiin.

Ei varmaankaan tarvitse sanoa, että vieraanvaraisuus oli ihanne, jota silloin arvostettiin ja vaalittiin hyvin tiukasti, jopa ehdottomasti. Riippumatta siitä, olivatko tulijat presidentillisiä arvovieraita vai pitäjän läpi ajavia ”mustalaisia” kuten tuohon aikaan oli tapana sanoa, ovet avattiin ja pöytään kutsuttiin.

Modernissa yhteiskunnassa, jossa käytännössä kenenkään päätyö ei enää voi olla pappilan (tai minkään muunkaan paikan) emäntä, on vaikeaa ajatella, että 50-60 -lukulainen pappilakulttuuri voisi enää olla täysissä voimissaan. Kuitenkin meistä moni salaa tai ääneen toivoo, että ihmisten tapaaminen olisi välittömämpää, useammin toistuvaa ja kaikin puolin helpompaa. Minäkin toivon, että kodeissa olisi matalat kynnykset tulla ja mennä kylään ja että kenenkään ei tarvitsisi mitata omaa eikä toisten ihmisyyttä sillä perusteella, onko koti siisti vai sotkuinen, pieni vai iso, kallis vai halpa eikä sillä löytyykö kaapeista mitään arkista voileipää kummempaa tarjottavaa.

Kulttuuri säilyy ja kulkee eteenpäin paitsi tarinoissa, myös nimissä. Yksi yllättävän läheltä löytyvä kulttuuria kantavien nimien joukko ovat reseptien nimet. Pappilan hätävara on herkku, joka kootaan aineksista, joita talossa on aina. Kauniiseen jälkiruokakulhoon ladotaan kerroksittain kuivahtanutta pullaa, kakkua tai keksinmuruja, sitten marjahilloa tai sokeroituja marjoja, viimeiseksi kermavaahtoa, rahkaa tai miksei jugurttia.

 Se, että nuo arkiset aineet kootaan yhteen kauniiseen maljaan, kertoo halusta nähdä vaivaa vieraiden eteen, eli vieraanvaraisuudesta ja se että aineet ovat arkisia, kertoo siitä, että kyseessä on koti, ei 24/7 ravintola tai pitopalveluyritys.

Paljon makeaa herkkua tärkeämpi asia 50-60 -lukujen pappilakulttuurissa, on kuitenkin vieraanvaraisuuteen sisältyvä viesti siitä, että ovet Jumalan luokse ovat aina ja kaikille auki. Haluankin haastaa meidät kaikki nykykristityt ajattelemaan omaa kyläilykulttuuriamme uudestaan tästä näkökulmasta. Me olemme Kristuksen tuoksuvia kirjeitä, me olemme Jumalan rakkautta heijastavat, loistavat valot, joiden tulisi näkyä kauas. Jos yllättävä ehdotus pikaisesta piipahduksesta saa hikikarpalot vierimään otsallamme, voi olla että meidän kristityn identiteettime on peittynyt monen loppupeleissä aika turhankin identiteetin alle. Ei sinun tarvitse tarjota vieraillesi kierrosta hiljaittain uudelleen sisutetussa kodissa eikä ateriaa, jossa uusimmat ruokatrendit on huomioitu. Voit tajoita hänelle oman, aidon, rosoisen läsnäolosi, jonka eniten säröille menneistä kohdista Jumalan valo usein loistaa kaikkein kirkkaimpana.

Hyvää kesälomakautta ja ihania, aitoja kohtaamisia sovittujen ja yllättävien vieraiden kanssa sinulle toivottaa, Helmi-pappi