Tietä me emme tunne vai tunnemmeko?

Pyhäinpäivä on tulossa aivan tuota pikaa. On se aika vuodesta, kun hautausmaat täyttyvät kynttilöistä ja monet perheet kokoontuvat yhteen myös muistellakseen edeltä menneitä.

Kynttilät ja risti Luumäkeä halkovalla Kuutostiellä Somerharjun kohdalla muistuttavat siellä 25.10. sattuneesta kuolonkolarista, joka vain reilu viikko sitten vaati perheen kahden aikuisen hengen ja jossa perheen kaksi lasta kuljetettiin vakavasti loukkaantuneina sairaalahoitoon. Samalla viikolla, alle vuorokautta aikaisemmin menehtyi Luumäellä yksi ihminen rajussa tulipalossa.

Näiden traagisten onnettomuuksien aikaan moni joutui luopumaan läheisestään myös ilman, että mikään media uutisoi siitä. Jonkun sydänkäyrä pysähtyi hiljaa sairaalan vuoteessa, joku toinen kiidätettiin kotoa sairaalaan, mutta mitään ei ollut enää tehtävissä, parhaiden asiantuntijoiden apu ei ehtinyt, tai riittänyt.

Jokainen menetys iskee kovaa niitä, keitä se läheisesti koskettaa, lisäksi jotkut menetykset herättävät koko yhteisön surun ja ahdistuksen, voiko oikeasti mitä vain tapahtua kenelle vain? Olemmeko minä ja läheiseni turvassa tässä elämässä ja jos olemme, mihin turvamme perustuu?

Raamattu on täynnä toinen toistaan hienompia lupauksia Jumalan huolenpidosta, turvasta, suojelusta ja varjeluksesta. Mietin usein, kuinka voimme sanoa ihmisille, joiden omaiselle pahin mahdollinen on juuri tapahtunut, että Jumala pitää huolen, ja mihin kristitty ylipäänsä voi luottaa, jos ei siihen lupaukseen, että Jumala pitää huolen, kuten Sana lupaa?

Vaikka se ei kuulostakaan kovin sielunhoidolliselta, on nyt pakko sanoa, että kristinusko, kuten kaikki muutkin vakaumukset, pohjimmiltaan ovat olemassa siksi, että ne vastaavat perimmäisiin kysymyksiin. Siis esittävät väittämiä todellisuuden luonteesta. Ja nuo totuusväittämät rakentavat sen suuren kehyksen, jonka sisältä kaikkia Raamatun lupauksia tulee lukea.

Kristinuskon keskeinen totuusväittämä on, että kaikella olevalla on jumalallinen perusta. Kaikki, mikä on, on siksi, että hyvä Jumala on tahtonut sen olemaan. Toinen kristinuskon keskeinen totuusväittämä on, että kaikki oleva on luotu olemaan ikuisesti. Sinä ja minä olemme siis olemukseltamme ikuisuusolentoja. Meidän olemassaolomme alkoi jo ennen meidän syntymäämme ja meidän olemassaolomme jatkuu meidän kuolemamme jälkeen.

Kun Raamattu siis lupaa että:

”Hän levittää siipensä yllesi, ja sinä olet turvassa niiden alla. Hänen uskollisuutensa on sinulle muuri ja kilpi.” Ps.91:4

se ei tarkoita sitä, että mikään onnettomuus, sairaus, sota, väkivalta tai muu katastrofi ei voisi osua sinuun. Se tarkoittaa sitä, että koska olet ikuisuusolento, mikään onnettomuus, sota, väkivalta tai katastrofi ei voi koskea siihen osaan sinussa, mikä on ikuinen, nimittäin sieluusi.

Katastrofin hetkellä uskonnonfilosofia on kuitenkin vain sanahelinää. Ihminen, joka on menettänyt läheisensä tai terveytensä tai jonka elämän pohja on muuten horjunut, ei yleensä halua kuulla filosofista vastausta kärsimyksen ongelmaan tai olemassaolon perustaan. Hän haluaa kokemuksen Jumalan läsnäolosta, turvasta, rakkaudesta ja toivosta, jotka kannattelevat tässä ja nyt.

Pyhä Henki on se, joka voi tarjota kokemuksen Jumalan läsnäolosta ja lohduttaa. Saman voi tehdä myös Kristuksen seurakunta, sinä ja minä. Erityisesti nyt pyhäinpäivän kynnyksellä ja sen aikana, avataan ystävät sylimme ja sydämemme, eikä jätetä yhtäkään kriisin kokeneista yksin!

Jumala sinua siunatkoon tänäänkin, Hän antaa sinulle tulevaisuuden ja toivon,

Helmi-pappi

ps. Laitan tähän loppuun vielä linkin Jaakko Heinimäen hienoon pääkirjoitukseen, joka löytyy Kirkko ja Kaupunki lehdestä. Siitä tähän yksi suora sitaatti: ”Yksi pyhä-sanan merkityksistä on ”Jumalan oma”, ”Jumalalle kuuluva”. Varhaisessa kirkossa sanaa käytettiin ylipäänsä seurakunnan jäsenistä. Siihen viittaa myös uskontunnustuksessa mainittu ”pyhäin yhteys”. Se on yhteyttä jopa yli kuoleman rajojen. Pyhä ihminen ei ole täydellinen tai mitenkään erityisen hurskas vaan Jumalan oma. Koska Jumala on koko maailmankaikkeuden kuningas ja koko ihmiskunnan isä, meissä kaikissa vaikuttaa sielun pohjalla jonkinlainen pyhyyden kipinä.”