Mitä olen oppinut toivosta?

Takana ovat tämän kevään kinkerit, itselleni se oli hieno matka Luumäen kyliin ja luumäkeläisten koteihin, kiitos niistä!

Toisen matkan sain siinä samalla tehdä toivoon ja luottamukseen, vuoden 2022 kinkerien teemoihin.

Toivo on kaikessa tuttuudessaan vaikea sana. Se aukeaa huonosti analyyseihin ja vielä huonommin edestä opetettavaksi. Toivo on elettävä ja luottamus rakennettava. Toivo vaatii näkökykyä tulevaisuuteen ja luottamus vaatii paljon aikaa: nopeita kohtaamisia, hitaita kohtaamisia, keskusteluja, yhdessä juotuja kahvikupillisia, kävelylenkkejä, naurua, kyyneliä, lohdutusta, riitoja ja sitä, että niistä yhdessä selvitään. Toivoa ei voi ulkoistaa eikä luottamusta laittaa jonkun muun rakennettavaksi.

Toivo ja luottamus ovat elämän ytimessä. Toivo antaa elämälle suunnan ja tarkoituksen, toivo myös varustaa voimalla ja auttaa jatkamaan eteenpäin tiukassakin paikassa. Luottamus taas on lahjaa menneisyydestä. Lapsuus, jossa elämä on ollut turvattua, tuottaa paljon luottamusta. Onneksi luottamusta voi rakentaa myös aikuisena. Meidät kristityt on erityisesti kutsuttu olemaan tässä maailmassa niitä, jotka rauhaa rakentamalla rakentavat samalla luottamusta ja toivoa. Meidät kristityt on kutsuttu olemaan myös niitä, jotka sinnikkäästi pysyvät yhdessä silloinkin, kun yhteys haastaa ja kuluttaa voimia. Koska yhteydessä kasvaa luottamus ja luottamus on se peruskallio, jonka varaan kasvaa toivo ja uskokin.

Paavali kirjoittaa heprealaiskirjeessä uskon ja toivon suhteesta näin:

Usko on sen todellisuutta, mitä toivotaan, sen näkemistä, mitä ei nähdä.” (Hepr.11:1)

Tässä on niin vahva linkki uskon ja toivon välillä, että jäin miettimään tilannetta, jossa ihminen ei toivoisi mitään, olisiko silloin uskoakaan? Usko tekee toiveen todelliseksi, vain uskon silmillä nähdään se näkymätön, jota toivotaan.

Vielä rakkaampi kohta toivosta on itselleni saman heprealaiskirjeen toisessa kohdassa:

toivo on elämämme ankkuri, luja ja varma. Se ulottuu väliverhon tuolle puolen(Hepr 6:19)

Tämä on minusta aivan mahdottoman hieno raamatunpaikka. Toivo on ankkuri, joka pitää meidät paikallamme, vaikka myrskyää. Kohti Kristusta ja kohti ikuisuutta kurottava toivo kiinnittää meidät tähän elämään silloinkin, kun tuntemamme pohjan ja meidän välissä on tuhansia tonneja villinä vellovaa epävarmuutta. Kristillinen toivo on silmille näkymätön ankkuri, joka antaa turvan, vaikka elämän näkyvä pohja olisi sakean sumun tai pimeän veden peitossa.

Tällaisen toivon, joka kurottaa yli kaikkien tunnettujen ja vielä tuntemattomien kriisien ja konfliktien, täytyy toki ankkuroitua ikuisuuteen, väliverhon toiselle puolelle, ylösnousemukseen ja taivaaseen. Sinne, missä Jumala jo odottaa meitä, sinne, mihin Jeesus on luvannut rakentaa meille pysyvän asunnon vastakohdaksi kaikille maanpäällisille asunnoille, jotka eivät ole pysyviä.

Usein kuulee sanottavan, että katsoessaan kuolemaa, ihminen oppii rakastamaan elämää. Onkin mielenkiintoista, miten Paavali kiinnittää toivon toisaalta selkeästi ja yksiselitteisesti Kristukseen, ylösnousemukseen ja ikuiseen elämään. Ja sitten toisaalta hän puhuu toivosta ankkurina, joka kiinnittää meidän tähän hetkeen, jossa olemme juuri nyt.

Kolossalaiskirjeessä Paavali muistuttaa, että meidän toivomme on häikäisevän kirkas:

”Hän on tahtonut antaa heille tiedoksi, miten häikäisevän kirkas on tämä kaikille kansoille ilmaistava salaisuus: Kristus teidän keskellänne, kirkkauden toivo.” (Kol.1:27)

Kuljetaan siis toivon kirkkaassa valossa kohti kevättä ja kesää!

Ja rakennetaan luottamusta antamalla aikaa toinen toisillemme ja toki myös Jumalalle!

 

Helmi Jantunen, seurakuntapastori

 

Loppuun vielä runoilua toivosta ja luottamuksesta:

 

Minä olen taivaaseen matkaava ikuisuusolento,

jota ei kuitenkaan ole kutsuttu katsomaan pelkästään taivasta,

vaan myös sen yli lentävää lintua

ja sinua, toista ihmistä, joka katsot sitä samaa lintua tässä vierelläni.

 

Minä olen maan tomuksi hajoava ihminen,

jota ei kuitenkaan ole kutsuttu katsomaan maata

vaan siitä ylös ponnistavaa kukkaa

ja sinulle ojentamaan tuon kukkasen.

 

Minä olen maan tomuksi hajoava ikuisuusolento,

joka on kutsuttu katsomaan tulevaisuuteen 

ja elämään luottamuksessa, tässä ja nyt.

 

Missä on aarteesi, siellä on sydämesi,

ja missä on aarteesi, siellä kasvaa luottamukseksi,

luottamuksen päälle toivo, toivosta usko.

Hän, joka sinut loi, katsoo sinuun rakastavin silmin!

"Sen tähden minä sanon teille: älkää huolehtiko hengestänne, siitä mitä söisitte tai joisitte, älkää ruumiistanne, siitä millä sen vaatettaisitte. Eikö henki ole enemmän kuin ruoka ja ruumis enemmän kuin vaatteet? Katsokaa taivaan lintuja: eivät ne kylvä, eivät ne leikkaa eivätkä kokoa varastoon, ja silti teidän taivaallinen Isänne ruokkii ne. Ja olettehan te paljon enemmän arvoisia kuin linnut! Kuka teistä voi murehtimalla lisätä elämänsä pituutta kyynäränkään vertaa? "Mitä te vaatetuksesta huolehditte! Katsokaa kedon kukkia, kuinka ne nousevat maasta: eivät ne näe vaivaa eivätkä kehrää. Minä sanon teille: edes Salomo kaikessa loistossaan ei ollut niin vaatetettu kuin mikä tahansa niistä.” (Jeesus, Matt. 6:25-29)