Evästeet
EvästeetLinkki avautuu uudessa välilehdessä
Hyvää äitienpäivää!
Äitienpäivä on tänään. Jälkeen kerran vedetään liput salkoon ja Tasavallan Presidentti palkitsee kasvattajana ansioituneita äitejä Säätytalolla kunniamerkein.
Mutta mitä kaikkea äitiyteen liittyy? Onko se muutakin kuin kasvattamista? Pitääkö äitiydestä palkita ja millä perusteella?
Katson tässä kirjoituksessani äitiyttä yhden yksityisen ja samalla julkisen äidin, nimittäin maailmankuulun lastenkirjailijan Astrid Lindgrenin kautta.
Olen elämässäni lukenut kymmeniä Astrid Lindgrenin kirjoja ja ihannoinut sitä idylliä mikä niissä on. Aikuiset tuntuvat olevan aina sopivan lähellä, elämä tuntuu olevan vakaata ja ennustettavaa, pahoissakin tilanteissa on aina jotain lohduttavaa ja kaunista, jos ei muuta, niin vähintäänkin kaunis luonto, lohduttavat tarinat tai joku, joka on kanssasi jakamassa sen hetken, ellei tässä ajassa niin vähintään ikuisuudessa.
Kirjastossa viime käynnillä käteen sattui Jens Andersenin elämänkerta Astrid Lindgrenistä. Kirja on pitkä mutta koukuttava ja avasi ainakin minulle aivan uuden näkökulman ihannoituun kirjailijaan. Opin kirjasta, että AL sai tuhansittain kirjeitä ympäri maailmaa ja niistä moni tuli lapselta, joka asui kaukana, koki olonsa kurjaksi ja olisi halunnut muuttaa Melukylään ja Saltkråkanille tai johonkin muuhun AL.n luomaan kirjalliseen idylliin.
Jos kirjailijana AL oli äiti isolle joukolle onnellisia ja hyvinvoivia lapsia, niin millainen äiti hän oli omille kahdelle lapsilleen? Oliko kirjailijan oikea, oma elämä yhtä idyllistä kuin Ruotsin ulkosaariston kesäparatiisi Saltkråkan, maaseutumiljöö Melukylä tai pikkukaupungin Omenakumpu? Vai oliko se yhtä traagista kuin se maailma, jota elettiin Veljeni Leijonamieli -kirjassa tai Mio poikani Mio -tarinassa?
AL tuli äidiksi 19-vuotiaana, puhtaasti vahingossa, naimisissa olevan ja paljon itseään vanhemman miehen kanssa. Tuohon aikaan AL.n vaihtoehdot olivat vähissä ja nekin huonoja hän oli lähes pakotettu salaamaan raskauden ja vauvan syntymän, niin paljon kuin niitä nyt pienessä yhteisössä saattoi salata.
Näin ensimmäinen lapsi Lasse syntyi anonyymissä sairaalassa kaukana kotoa ja jäi sijaiskotiin asumaan elämänsä 4 ensimmäiseksi vuodeksi.
AL ikävöi poikaansa ja kävi tätä tapaamassa säännöllisesti mutta vasta sitten kun hän itse avioitui, hän saattoi ottaa lapsen kanssaan asumaan. Toinen lapsi Karin syntyi sitten avioliittoon ja kaikki oli helpompaa.
Vaikka olen lukenut monia AL.n kirjoja, tuli kirjailijan oman elämän tragedia yllätyksenä. Samoin yllätyksenä tuli se, miten synkkiä jopa itsetuhoisia ja melankolisia ajatuksia AL viljeli mielessään.
AL on sanonut mm. näin:
”Ja me ihmiset olemme kaikki samanlaisia. Kaikki ovat olleet pieniä, söpöjä lapsia, jotka kasvavat ja tulevat kuolemaan … Unelmissamme juoksemme ja etsimme, ja meillä on kiire. Se pätee koko elämään. Juoksemme peloissamme, etsimme, mutta emme koskaan löydä. Kaikki turhaan.”
Jos AL tunsikin välillä synkkiä tunteita ja viljeli niitä ajatuksiksi asti, se ei välttämättä näkynyt hänen tavassaan olla äiti
Astridin lapset muistelivat äidistään näin: ”A osallistui aktiivisesti lastensa leikkeihin ja harrastuksiin eikä juuri pelännyt tuoda esiin lasta itsessään … Puuhia oli kaikenlaisia, kotona keskityttiin pieniin mukaviin sisäleikkeihin ja harrastuksiin, piirrettiin ja kerrottiin tarinoita. Fyysisempien ulkoleikkien, kuten mäenlaskun, keinumisen, kiipeilyn, juoksemisen, hyppimisen, loikkimisen, hiihtämisen ja luistelun vuoro oli joko Vasaparkenissa tai Karlbergin linnan puistossa.”
”En usko, että meillä olisi koskaan ollut sellaista tilannetta, että A olisi sopinut meidän lasten kanssa, että nyt meidän pitää leikkiä. Tai että olisin pyytänyt häntä. Kyllähän minä muistan, että halusin aina olla hänen kanssaan, se oli jollakin tavalla aina niin täynnä sisältöä eikä koskaan tylsää.”
”Lapsi hänessä (AL.ssä) oli aina valmis leikkimään, ellei hän juuri kirjoittanut, jolloin hänen täytyi tyytyä liikkumaan mielikuvituksessaan … 70-vuotiaana AL valloitti yhdessä kymmenen vuotta vanhemman ja yhtä lailla leikkisän ystävänsä kanssa korkean männyn, josta he julistivat kovaan ääneen maan pinnalla seisoville valokuvaajille, ettei Mooseksen kymmenessä käskyssä kielletty vanhoja eukkoja kiipeämästä puuhun.”
Miksi tämä kirjoitus Astrid Lindgrenistä ja hänen äitiydestään?
Ehkäpä siksi että ajattelen, että jokaisessa äidissä (ja jokaisessa ihmisessä) voi asua ihan yhtä ristiriitainen ja moneksi taipuva tyyppi kuin AL oli. Siis toisaalta kurja ja melankolinen synkistelijä, oman elämäntarinansa kipua kantava ja toisaalta leikkisä ja hullunkurinen seikkailuun heittäytyjä, puihin kiipeilevä apina-äiti.
Elämänkerran perusteella tuli sellainen olo, että AL.ssä lapset saivat hänestä parhaat puolet esiin. Toisaalta olivat ne yksinäiset, kärsivät lapset, myös ikävästä kärsivä oma poika varhaisina vuosina ja siitä nouseva halu luoda lapsille taiteen keinolla sellaisia maailmoja, jotka toimivat pakopaikkoina synkästä todellisuudesta. Ja toisaalta olivat ne ihan hyvinvoivat omat lapset ja muutkin lapset, jotka olivat siinä lähellä ja kutsuivat yhteiseen leikkiin ja iloon, päästämään oman sisäisen lapsen valloilleen.
Raamatussa Luukas 18:15-17 sanotaan näin: (uusimman raamatunkäännöksen mukaan)
Jeesuksen luokse tuotiin myös vauvoja, jotta hän koskettaisi heitä. Kun oppilaat huomasivat tämän, he moittivat tuojia. Jeesus kuitenkin kutsui nämä luokseen ja sanoi: »Antakaa lasten tulla luokseni älkääkä estelkö heitä, sillä Jumalan valtakunta kuuluu heidän kaltaisilleen. Minä vakuutan teille: Jumalan valtakuntaan ei pääse kukkaan, joka ei ota sitä vastaan kuin lapsi.
Itselleni Jumalan Valtakunta tulee todeksi siellä, missä leikitään ja iloitaan, siellä, missä kuunnellaan tarinoita, käytetään mielikuvitusta, uskalletaan heittäytyä seikkailuun ja yhdessä olemiseen. Siis siellä, missä lapset leikkivät ja/tai aikuiset päästävät oman sisäisen lapsensa valloilleen.
Toivon teille kaikille hyvää, leikkisää ja ilon täyteistä äitienpäivää. Riippumatta siitä, onko oma äitisi mukava vai kurja, elossa vai kuollut, ja millaista painolastia itse ehkä kannat omasta äitiydestäsi tai äitiyden puuttumisesta. Ehdotan sinulle, että unohtaisit juhlapäivästä turhat velvollisuudet ja istuisit sen sijaan vaikka lattialle leikkimään, kiipeäisit puuhun, keinuisit, tekisit kukkakimpun tai hiekkakakun, joko oikeasti tai vain mielikuvituksessasi taiteen keinoin. Leikkisit.
Siunattua äitienpäivää ja rukoussunnuntaita!
Helmi Jantunen
sitaatit ovat kirjasta: Jens Andersen. Astrid Lindgren. Tämä päivä, yksi elämä. WSOY.
EvästeetLinkki avautuu uudessa välilehdessä