Hyvää vuotta 2023!

Vuosi vaihtui, ihmiset ympäri maailman muistelivat ja kiittivät kuluneesta vuodesta ja toivoivat kaikkea hyvää tulevalle. Tätä muistelua ja uuden hyvän toivomista tehostettiin juhlaraketeilla, juhlaruuilla, juomilla ja ystävien ja lähteisten kohtaamisilla.

Omassa mielessäni nousi juhlan keskellä kysymys, millainen käänne tosiasiassa on vuoden vaihtuminen? Kun kalenterista viivataan yli taas yksi päivä ja uudella sivulla odottaa vuosiluvun kohdalla yksi isompi numero. Muuttuuko oikeasti mikään ja mihin me tarvitsemme tuota tunnetta Uudesta vuodesta?

Seurakunnassa vietettiin vuoden ensimmäisenä päivänä uudenvuodenpäivän messua 1.1. Päivän evankeliumiteksti oli Johanneksen evankeliumista ja se meni näin:

Jeesus sanoo:
    ”Totisesti, totisesti: joka uskoo minuun, on tekevä sellaisia tekoja kuin minä teen, ja vielä suurempiakin. Minä menen Isän luo, ja mitä ikinä te pyydätte minun nimessäni, sen minä teen, jotta Isän kirkkaus tulisi julki Pojassa. Mitä te minun nimeeni vedoten pyydätte minulta, sen minä teen.”
Joh.14:12-14

Puhujavieraana ja saarnavuorossa oli evankelistamuusikko Samu Saarinen Ylöjärveltä ja hänellä oli ainakin itselleni hyvin rohkaiseva viesti unelmista. Samu kertoi, että oli pitkään kuvitellut, että hänen oma unelmansa ja Jumalan suunnitelma ovat kaksi eri asiaa. Näin siitä huolimatta, että Samun unelma oli toimia evankelistana siis kertoa Jeesuksesta ja pelastustiestä, lohduttaa, rohkaista ja viedä toivon sanomaa ihmisille sanoin ja sävelin. Mutta Samu arkaili lähteä seuraamaan omaa unelmaansa ryhtyä evankelistaksi ja odotti, että Jumala sen sijaan kertoisi hänelle niistä suunnitelmista, joihin hänen tulisi ryhtyä.

Näin kerrottuna Samun tarina voi tuntua melkein hassulta, miksi ihmeessä Jumala haluaisi mitään muuta, kuin lähetyskäskyn noudattamista, ”menkää ja tehkää kaikki kansat minun opetuslapsikseni…” Kuitenkin huomaan omassa elämässäni, vaikka kuinka paljon samanlaista arkailua. Joitain unelmia tunnistan ja arkailen lähteä niitä kohti, monia unelmia en edes tunnista, koska pelkkä unelmoiminen on usein pelottavaa. Mitä jos unelmani ei toteudukaan, mitä käy silloin luottamukselleni tähän elämään ja Jumalaan? Eikö ole turvallisempaa mennä vain päivä kerrallaan, unelmoida niin pienesti, että se väkisinkin toteutuu? Entä jos olen jo kokenut aivan järisyttäviä pettymyksiä, katkenneita ihmissuhteita, lopullisia menetyksiä, konkursseja, vieläkö sellainenkin ihminen voi unelmoida ja kannattaako se?

Tuo sananpaikka, tuo Jeesuksen lupaus, Jeesuksen nimessä pyytäminen ei tietenkään kannusta meitä tavoittelemaan mitään väärää, ei itsekkyyttä eikä omaa etua, ei kultaa, kunniaa tai välttämättä edes pitkää ikää. Mitä Jeesuksen nimessä sitten voi ja kannattaa pyytää?

Johanneksen evankeliumin 17 luvussa Jeesus rukoilee näin:

”Minä rukoilen, että he kaikki olisivat yhtä, niin kuin sinä, Isä, olet minussa ja minä sinussa. Niin tulee heidänkin olla yhtä meidän kanssamme, jotta maailma uskoisi sinun lähettäneen minut.” Joh 17:21

Tämä raamatunpaikka, tämä Jeesuksen rukous nostetaan usein esiin, kun halutaan tehdä eri kirkkokuntien välistä yhteistyötä, hienosti sanottuna harjoittaa ekumeniaa tai olla yhteiskristillisiä. Ja ihan oikea paikka se tietenkin onkin niihin yhteyksiin. Minulle itselleni tämä rukous kertoo kuitenkin toisesta unelmasta, paljon läheisemmästä, paljon henkilökohtaisemmasta, sanon sen nyt ääneen:
 

Minun unelmani on, että täällä Luumäellä, alkaisi elää sellainen kristittyjen yhteisö, jossa eri-ikäiset ihmiset, lapset, nuoret, aikuiset ja vanhat voisivat yhdessä murtaa ehtoollisleipää, rukoilla, kuulla Sanaa, jakaa elämää, siunata ja tulla siunatuiksi, juoda kahvia ja maitoa, auttaa ja tulla autetuiksi, palvella omilla lahjoillaan toinen toisiaan ja koko yhteisöä.

Ja älkää nyt rakkaat ihmiset käsittäkö väärin tätä unelmaani, tietysti täällä Luumäellä on jo vaikka kuinka paljon kristittyjen yhteyttä ja monia ihania yhteisöjä, joihin ihmiset tulevat kohtaamaan toinen toisiaan ja Jumalaa. On piirejä, seuroja, kirkkokahveja, kerhoja, iltoja ja kokoontumisia, on kaikille avoin yhteinen messu joka sunnuntai, on retkiä, on saunailtoja, on musiikkia, toritapahtumaa, lähetystä ja hyvätekeväisyyttä, pian alkavat kinkerit eli kyläluvut, on pieniä kyläilyjä ja isoja tapaamisia, on arkista olemista ja on suurta juhlaa. Vaikka mitä on jo! Kuitenkin tapaan jatkuvasti myös heitä, jotka eivät syystä tai toisesta koe, että olisi mitään paikkaa, mitään yhteisöä juuri heille. Ehkä he tuntevat olevansa väärän ikäisiä tai väärällä tavalla uskoaan sanoittavia, ehkä he ovat ujoja ja tarvitsevat enemmän henkilökohtaista kutsumista, ehkä koko Jumala tuntuu vieraalta ja kaukaiselta ehkä perinteinen tapa palvella Jumalaa ei vaan kerta kaikkiaan istu heidän ajatteluunsa.

Ja siksi ajattelen, että tarvitaan aina uusia ja uusia yhteisöjä. Kun uusi sukupolvi syntyy perheeseen, he elävät aikansa sen lapsina, mutta sitten kun siivet kasvavat, he lähtevät omilleen ja perustavat omat perheensä. Juuri näin pitää mielestäni tehdä myös seurakuntaperheessä. Ei loukkaantua siitä, jos nuoremmat polvet eivät löydä tietään meidän vanhoihin, jo olemassa oleviin hyviin yhteisöihin, vaan rohkaista perustamaan uusia, omannäköisiä yhteisöjä, joissa jakaa elämää ja palvella Jumalaa itselle luontevilla tavoilla yhdessä toisten kanssa.

Tämän kirjoitukseni alussa kysyin, millainen käänne tosiasiassa on vuoden vaihtuminen? Muuttuuko oikeasti mikään ja mihin me tarvitsemme tuota tunnetta Uudesta vuodesta? Jos ajattelen kaikkia niitä lupauksi, joita ihmiset tekevät kellon käydessä uudenvuoden yönä 23.59, niin eikö niissä juuri ole kyse unelmista ja toiveista. Me haluamme parempaa, me haluamme kauniimpaa, me haluamme enemmän.

Jumalan näkökulmasta, näin ajattelen, kaikki unelmat ovat myös rukouksia. Viedään ne hänelle, joka meidät on luonut ja luotetaan tähän Jeesuksen lupaukseen: ”Mitä te minun nimeeni vedoten pyydätte minulta, sen minä teen.”

Sinua siunaten ja kaikkea hyvää tähän vuoteesi rukoillen, Helmi Jantunen, srk-pastori