Puhutteleva hauta

Karjalaisilla on kaunis tapa polttaa kynttilöitä haudoilla muulloinkin kuin pyhäinpäivänä, itsenäisyyspäivänä ja jouluna. Kynttilänliekin lepatus viestittää hyvin selkeästi, että läheisen muisto elää edelleen - ja vuoden jokaisena päivänä.

Kulttuurierot maakuntien välillä ovat mielenkiintoisia. Monet erot syntyvät niin pienistä asioista, ettei niitä tule heti edes huomanneeksi. Pohjanmaalla tunnetusti vaalitaan perinteitä ja kunnioitetaan edesmenneitä sukupolvia ja heidän työtään, mutta se tuodaan silti esiin toisella tavalla kuin Karjalassa. Täällä se on jotenkin eleettömämpää mutta samalla herkempää.

Hautausmaita ei tavata markkinoida nähtävyyksinä eikä matkailukohteina, mutta ne liittyvät olennaisesti paikkakunnan historiaan ja henkeen. Museoiden ja kirkkojen ohella hautausmaat auttavat tutustumaan paikkakuntaan syvällisemmin. Hautausmaalla käynti paljastaa hienoisen eron Etelä-Karjalan ja Pohjois-Karjalan samoin kuin Etelä-Pohjanmaan ja Pohjois-Pohjanmaan välillä. Jopa naapuriseurakunnat poikkeavat toisistaan.

Hautausmaalla kulkeminen rauhoittaa. Se myös asettaa oman elämän murheet oikeisiin mittasuhteisiin. Hautakivien tutkiminen vaikkapa haravointitalkoissa kertoo koruttomalla tavalla tavallisten ihmisten historiasta eri aikakausina. Syntymäajat, kuolinpäivät ja nimet ovat paljon enemmän kuin vain kiveen kaiverrettuja merkkejä. Ne kertovat eletystä elämästä, ilon hetkistä ja sanomattomasta tuskasta jopa tuiki tuntemattomalle ihmiselle, joka syventyy hautakiven sanomaan.

Kynttilälyhdyt tavallisena arkiaamuna vielä täydentävät viestiä. Pohjalaista sielunmaisemaani on sykähdyttänyt se, että kynttilät palavat karjalaisilla hautausmailla niin aamuhämärässä kuin illan pimetessä. Jotkut tuovat kynttilöitä uskollisesti päivästä toiseen. Silloin haudalla palaa ikään kuin ikuinen tuli.

Hautausmaalla saa terveellisen muistutuksen elinpäivien rajallisuudesta. Meillä on vain tämä päivä. Huomisesta emme tiedä.

Eräällä hautausmaalla Lappeenrannassa erityisesti yksi hauta kosketti syvältä tunteitani syksystä alkutalveen 27 vuotta sitten. Se oli juuri kolme vuotta täyttäneen pikkutytön hauta. En tuntenut tätä tyttöä sen paremmin kuin hänen vanhempiaankaan. En edes tiedä mikä sai tytön elämänliekin sammumaan inhimillisesti katsoen aivan liian aikaisin, mutta voin vain aavistella, miten tuskalliselta elämä on tuntunut omaisista. Suru asuu syvällä sydämessä. Aika ei aina paranna haavoja.

Oman lapsen menetys on elämän järkyttävimpiä kokemuksia, oli sitten ikä tai kuolinsyy mikä tahansa. Lähtöjärjestys on meidän mielestämme väärä.

Tällä pikkutytön haudalla oli liekki palanut joka päivä syksystä lähtien. Myöhemmin lumisessa ympäristössä näky oli liikuttava: haudalle johti kaksi kapeaa polkua, jotka yhtyivät niin, että lumeen muodostui pieni sievä hautakumpare. Vaaleanpunaisissa kukkakimpuissa oli söpöjä koristeita; sellaisia, joista kolmivuotias tyttö oli varmasti pitänyt. Ristin molemmin puolin valonkajoa antoi kaksi kynttilälyhtyä. Eihän tällainen voinut jättää kylmäksi ketään ohikulkijaa!

Toivottavasti valonkajoa on riittänyt myös tytön omaisten sielunsopukoihin. Mieleeni tulee väistämättä Jeesuksen sanat Raamatusta: "Sallikaa lasten tulla minun luokseni. Heidän kaltaistensa on Jumalan valtakunta." Vapahtajamme antaman vakuutuksen mukaan ei etenkään lasten kohtalosta tarvitse olla huolissaan. Surua tämä ei poista eikä täytä lapsen jälkeensä jättämää tyhjää paikkaa läheisten keskuudessa, mutta taivas on täynnä pikkuenkeleitä.

Tämä hauta on puhutellut minua ja jäänyt mieleeni siksi, että tyttö oli syntynyt samaan aikaan kuin meidän nuorin lapsemme... Nyt hän vietti ensimmäistä isänpäiväänsä.

Timo-Esa Tuuri